Tänäään tässä rupesin miettimään sitä ku mua sillon joskus kiusattiin.
Tää ajattelu lähti siitä ku luin tuota Enkeli-Elisa blogia,
jossa kerrotaan siitä kuinka mun ikänen tyttö väsy koulukiusaamiseen niin paljon,
että tappo ittensä tän vuojen helmikuussa.
Se tuntuu pahalta ku voin vaan kuvitella kuinka siitä tytöstä tuntui.
Koska itellä ollu samalainen tilanne..
Ja voisin tässä nyt hieman avata sitä ja kertoa miten siitä kaikesta tuli selvittyä.Noo, kun ysiluokka alkoi, niin muahan syrjittiin. Mut potkittiiin ulos kaveriporukasta, OMIEN tyhmyyksieni takia, ja ymmärräsn hyvin tämän miksi. Ja näiden kanssa ei ole mitään ongelmaa ollut.
Mutta oli sitten erään toiset jotka kisuasivat minua.
Käytävillä kävellessä sai kuulla 'lepakko' tai 'yöliitäjä' tai jotain muuta.
Esim 'faceboon anksti' koska tuntui niiin pahalta,
ja kirjoittelin sitten fb.ssä aika masentavia tilapäivityksiä ja sellaisia.
Olin silloin jo melkein pohjalla.
Koulussa olin paljon yksin
. Istuin kaukana muista, omassa rauhassa ja katsoin kuinka kaikilla muilla oli hyvä olla.
Katselin myös yhtä kaveriani, joka on vuoden minua nuorempi, ja ajattelin että voisikohan hän olla kanssani, kun opettajakin kävi jo sanomassa, että eikö olisi parempi jos olisin jonkun kanssa ettei tarvitse yksin olla.
Siinä sitten menin hänen luokseen ja alettin puhumaan. Siinä oli myös muita kasiluokkalaisia, ja pian aloinkin koulussa kulkemaan heidän kanssaa. Ei tarvinnut olla yksin.
Tässä oli yksi hommahoidettu
Mutta ei se kiusaaminen loppunut. Se vain jatkuin ja jatkui.
Se sattuin niiin paljon, että saatoin joskus istua koulussakin vain ihan hiljaa muiden keskellä, ja vaikka muut yrittivät puhua minulle, olin vain hiljaa.
Kotona oli hankala olla. Kun oli tottunut että oli päivät koulun jälkee kylällä, mutta ei ollut enäään ketäään kenen kanssa olla. Paitsi tietenkin tämä kasiluokkalaienn kaverini, Jassu.
Mutta hänelläkin oli melkin joka päivä treenejä jolloin emme nähneet vapaa ajalla paljoakaaan.
Olin jo niiin pohjalla, että kotiin tullessani vain itkin ja itkin.
En voinut mitään.
Olin vain niiiin väsynyt kaikkeen tähän paskaaan joka mun niskaan oli kaadettu.
Siskoni käski minun kertoa asijasta opettajalle, ja pianhan sitä sitten olinkin jo opettajalle kertomassa asijoista.
Välillä tuntui ettei kukaan vain ymmärtänyt mitään.
Tahdoin vain kuolla pois kaiken pahan keskeltä.
Mietinkin kotona monesti että mitä jos mä nyt vain kuolisin?
Tekisin itsemurhan, sitäkö ne kiusaajat todella tahtoo?
Entä jos en vaan jaksa?
Saanko luvan luovuttaa?
Nämä kysymykset tulivat pian hyvin tutuiksi mielessäni.
Ja kaiken tämän paskan keskellä,
vielä menetin mun viereltä sen rakkaimman, joka jaksoi tukea mua koko ajan.
Mun oman rakkaan tyttöystäväni.
Se jätti mut.
Mutta toisaalta, jättämiseen oli niiin oiva syyy, että ymmärän sen ihan hyvin.
Ja onneksi sentään kavereina pysyttiiin ja silleesti.
Mutta niin. Kun kerroin opettajalle asijasta hänhnä otti heti asijan kohteeksi, ja pian sitä alettiin purkamaan.
Kävin kiusaajien kanssa rehtorin luona ja puhuttiin siellä.
Samana päivänä sitten kiusaajat tuli vanhempiensa kanssa meille ja puhuttiin asijat selviksi.
Lopuksi vielä käteltiin, ja kiusaajat pyysi anteeksi.
Siitä tuli parempi mieli ja elämä alkoi hymyillä.
Vaikka vielä mieltä kaihersi exä joka jätti mut.
Mutta kyllä siitäkin alkoin päästä yli.
Pikkuhiljaa.
En kyllä vieläkään ole päässyt siitä yli:
En uskalla aloittaa uutta suhdetta kenenkää kanssa.
Koska pelkään.
Mutta se onkin sitten jo ihan eritarina.
Koulukiusaamisen myötä, sain uusia kavereita.
Vaikka heillä onkin erilaiset elämäntavat kuin minulla,
he ovat silti minun rakkaita ystäviäni.
Yhdelle heistä tekstaan melkeimpä joka päivä, ja
voin puhua hänelle kaikesta.
Nyt elämä menee hyvin, ja olen tyytyväinen siihen,
että saan kuulla usein kuinka vahva ihmine olen ollut.
Kun olen jaksanut tämän kaiken.
Kaiken sen paskan mikä mun niskaan on kaadettu.
Siitä tulee hyvä mieli.
Kiitos teille kaikille jotka olette auttaneet jaksamaan mua eteenpäin.
Ilman teitä, en luultavasti olisi nyt tässä!<3
~Sieni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti